Yölintu julkaisi kappaleen ’Mahdunko maailmaas’ noin 25 vuotta sitten. Kappaletta taannoin kuunnellessani kertosäkeen vuosien aikana korviini syöpynyt alku alkoi elää uutta ja konkreettisempaa elämää mielessäni.
Suunnilleen tuon samaisen 25 vuotta olen pitänyt perheeni kanssa tukikohtana yhtä ja samaa asuntoa, jota myös kodiksi kutsutaan. Kotiimme kuuluu tavanomaisen ja tarpeellisen irtaimiston, esineistön ja säilytystilan lisäksi myös kaappeja, lipastoja ja laatikoita, joista suurinta osaa yhdistää yksi ja sama ominaisuus: kaappien, lipastojen ja laatikoiden sisällöstä ei löydy mitään tuoretta muistikuvaa. Ne vain ovat olemassa; hiljaisina, ohitettuina, mitään sanomattomina salaperäisyyttä varjelevina lisäosina kodissamme. Avohyllyillä ja tasoilla on joka sortin tavaraa, jotka ovat vain jämähtäneet alkuperäisille asuinsijoilleen vuosikausiksi. Ja mitä mahtaa kuulua tuonne alas kellariin, jos meillä vielä sellainen on? Uskallanko avata ovia, uskallanko lähestyä vuosikertakokoelmia?
Lähes 30 vuotta sitten etelänaapurista rompetorilta ostettu lihamylly, johon ei ole vuosien uurastuksen ja etsinnän jälkeen löytynyt sitä yhtä puuttuvaa osaa, joka mahdollistaisi lihamyllyn käytön. 10 Riihimäen lasin erikokoista Orvokki-maljakkoa, joista tasan kahdella on tunnearvoa, kahdeksan on keräilty eri kirppareilta – ei ollutkaan sitten kaksin kaunihimpi. Erivärisiä akryylisia pikkunoppia noin 1000 kpl – kiva sekoitella sormilla, mutta ei niistä mitään helminauhaa koskaan tehdä, vaikka noppien rei’itykset siihen yrittävätkin houkutella. Yhteen laskettuna noin 2,5 metrin pystysuora pino sisustuslehtiä, joita olisi kiva plarata sitten joskus, kun eläkepäivillä olisi lopultakin aikaa suunnitella ja sisustaa – nykytrendin mukaisesti vanhuuseläkepäivät ovat käsillä vasta sitten, kun tuo edellä mainitun lehtipinon korkuinen kasa multa-ainesta peittää nenää. 20 identtistä siniharmaata seinäkoukkua, jotka oli pakko ostaa kahdella erillisellä kauppakäynnillä, kun kappalehinta oli vain 50 senttiä – seinäkoukkuja ei voi olla koskaan liikaa.
Olisi pitänyt olla ostamatta, haalimatta ja aivan kaikkea säästämättä. Toisaalta olisi ollut myös kiva jauhaa lihaa, asetella kukilla täytettyjä Orvokki-maljakoita eri puolille kotia, askarrella pirteänvärisiä noppahelminauhoja ties kenen iloksi ja riemuksi ja kiinnitellä lisää seinäkoukkuja. Lehtiäkin olisi ollut kiva vielä selailla läpi ennen ehkä joskus koittavia vanhuuseläkepäiviä. Aika paljon konditionaalia mahtuu muutamaan lauseeseen ja yleensäkin elämään.
Lihamyllyparka lähti lihamyllyjen taivaaseen siinä toivossa, että kohtaa siellä joskus sen puuttuvan osasen. Kaksi Orvokkia jää kotiamme kaunistamaan ja loput kahdeksan lähtevät jossain vaiheessa etsimään parempaa kotia. Nopat (ja iso kasa muuta askartelumateriaalia) lähtevät päivätoimintakeskukseen herkkien käsien askartelutuokioita varten. Sisustuslehdistä suurin osa kulkeutuu palvelutalon asukkaiden iloksi välillä kovin harmaita päiviä piristämään. Mahdollisesti ne tavarat, jotka eivät minun maailmaani ja sydämeeni enää mahtuneet, mahtuvat jonkun toisen maailmaan ja sydämeen.
Ja ne seinäkoukut? Ne nyt vain ovat niin käytännöllisen kauniita, eivät vie laatikossa paljon tilaa ja mikä tärkeintä: olivat niin kovin edullisia. Koukut jäävät siis edelleen roikkumaan; kuvaannollisesti vain, koska ei niille mitään paikkaa tällä hetkellä oikeasti millään seinällä ole. Kukaan ei ole täydellinen, mikään ei ole täydellistä – paitsi ne seinäkoukut.